Tulevaisuus on jo aivan kohta. Se saapuu vääjäämättä ja väistämättä, meistä välittämättä.
Moni saattaa pitää museoita paikkoina, jotka ovat tiukasti kiinni historiassa. Instansseina, joissa vain talletetaan vanhaa ja säilytetään tietoa arkistoissa sekä kokoelmatilojen nurkissa. Tässä pölyttyneessä ja hämähäkinverkontuoksuisessa mielikuvassa unohtuu helposti, ettemme voi ymmärtää tulevaa, tai edes nykyhetkeä, jos emme ymmärrä sinne kuljettua reittiä. Historia tulee tuntea, jotta osaamme asettaa kaiken näkemämme kontekstiin. Menneen tunteminen auttaa hahmottamaan mittakaavoja, toisinaan toistuvia tapahtumien malleja sekä nyansseja, jotka muutoin jäisivät meiltä piiloon.
Silti menneisyys voi tuntua luonteeltaan hampaattomalta. Se ei pysty samalla tavoin puremaan meitä, kuin nykyhetki tai tuleva – niiden terävät hampaat alati vaanivat, luoden vaaran tuntua. Emme aina tiedä, mitkä asiat ovat niitä todella vaarallisia. Ja samalla meidän pitäisi jo huomata tulevaisuuden teknologioiden kehityksessä kaatuneet kynttilät, joista tulipalo voi tulevaisuudessa leimahtaa. Tulevaisuus on jo aivan kohta. Se saapuu vääjäämättä ja väistämättä, meistä välittämättä.
Siksi tulevaisuuden tekniikasta pitäisi ennen kaikkea olla kiinnostunut juuri nyt, tässä hetkessä. Tekniikan museon näyttelyistä käy ilmi kuinka viisaatkin ihmiset ovat koettaneet ennustaa tulevaa teknologiaa, päätyen silti aivan harhapoluille päätelmissään. Monessa mielessä tulevaisuuden teknologisen kehityksen ennustaminen on kuin sään ennustamista: voimme olla luottavaisia huomisen sään suhteen ja melko varmoja koskien seuraavaa viikkoa, mutta ensi vuoden säätä ei tiedä kukaan. Samalla tavalla laadukasta tulevaisuudentutkimusta on tehty, vaikka kaikkialla ollaan yhtä mieltä siitä, ettei kukaan tiedä varmasti. Samalla tämä tieto on yhteiskunnassamme arvossaan mittaamatonta – esimerkiksi poliittisille päätöksentekijöille tai sijoittajille tieto siitä, mitkä teknologiat nousevat ja mitkä muuttuvat arvottomiksi ovat jo silkan spekulaation ja raa’an teoreettisen ymmärryksen tasolla kullanarvoisia.
Tulevaisuuden teknologia ei ole vain silkkoja kaatuvia kynttilöitä. Se on samalla utopialupaus. Maailman nykytilassa osa suurimmista ongelmista kuten nälkäiset suut ja ilmastonmuutos hakevat ratkaisuaan juuri tulevaisuuden teknologioista. Tekniikka ja teknologia tarjoavat lupauksia siitä, kuinka ilmasto ei lämpenisi ja ruoka riittäisi. Näistä lupauksista osa on jo lunastettu – olemme onnistuneet välttämään koko ihmiskuntaan uhanneen otsonikadon tavalla, jossa tekniikka, tieteellinen tieto ja ihmisten välinen yhteistyö olivat merkittävässä roolissa. Yhtieskunnallinen ja teknologinen muutos poikkeaa säätilan muutoksesta tässä: muutokseen voi vaikuttaa. Vaikka teknologinen keitys ei ole lunastanut kaikkia utooppisia lupauksiaan, on ainakin aavistus toivosta kylvetty. Meillä on ratkaisun avaimet, jos vain niin haluamme.
Monet utopiat ovat jo toteutuneet. Tuhat vuotta sitten elämä, jossa voisimme asua lämpimissä sisätiloissa lämpimissä vaatteissamme, voiden elää satavuotiaiksi, oli silkkaa unelmaa. Nyt nämä monen menneen suomalaisen villit unelmat ovat muuttuneet arkipäiväisiksi.
Keskustelu tulevista utopioista ja dystopioista kiertyykin helposti kysymykseen siitä, onko meillä kollektiivinen velvollisuus yhteiskuntana vahtia tai ainakin tarvittaessa herätä tulevaisuuden teknologioiden äärelle.
Tekniikassa tapahtuu koko ajan jotain uutta ja mullistavaa. Tällä hetkellä estradia hallitsee vahvasti tekoälykeskustelu, joka vuoroin maalaa utopiakuvastoa, vuoroin langettaa tulevan dystopian varjoa eteemme. Keskustelu kuvastaa ennen kaikkea ihmisten syviä toiveita ja pelkoja. Esiin kumpuavat sekä syvimmät toiveet sekä suurimmat huolet maailma kulusta. Vaikka teknologia linkittyy usein kylmään kovaan dataan, kyseessä ovat lopulta ihmisyyden syvimmät kysymykset. Lasten ranteisiin laitetaan älykelloja, sillä vanhemmilla on aina suurin huoli lapsestaan. Joskus silkka tieto teknologisesta vimpaimesta voi auttaa tässä huolessa, parhaimmillaan auttaa pitämään lapsesta huolta. Samalla sitä vierastetaan, mutta voisiko teknologia todella toimia lapsen digitaalisena suojelusenkelinä? Olemme puhuneet koneiden ja robottien vievän työmme jo vähintään sata vuotta – mutta eikö olisikin kerrassaan upeaa, jos robotit veisivätkin kaikki maailman lasten työt, eikä lasten tarvitsisi olla hikipajoilla ompelijoina tai raataa vaarallisissa kaivoksissa? Voimmeko itse olla mukana päättämässä, vievätkö robotit aivan kaikki työt vai ainoastaan ne, jotka pitäisikin viedä?
Keskustelu tulevista utopioista ja dystopioista kiertyykin helposti kysymykseen siitä, onko meillä kollektiivinen velvollisuus yhteiskuntana vahtia tai ainakin tarvittaessa herätä tulevaisuuden teknologioiden äärelle. Onko kysymys jokaisen yksilön vastuusta vai ennemmin siitä, miten valtaapitävät saataisiin mukaan tähän keskusteluun? Ohjaavatko teknologiajätit meitä vääjäämättä kohti dystopiaa?
Television saapuessa olohuoneisiimme ajateltiin, että se demokratisoisi maailmaa tiedolla ja antamalla ääntä hiljaisille. Jossain määrin tämä lupaus lunastui, mutta sosiaalisen median aikakaudella monet äänet jäävät kaikumaan vain oman viiteryhmänsä sisällä. Mitä on tulevaisuuden teiden pohtimisen moniäänisyys?
Tulemme tämän vuoden ajan pureutumaan asiaan Tekniikan museolla kirjoituksin sekä opastuksin. Utopia vai dystopia -artikkelisarja tulee jatkumaan vuoden ajan. Käsittelemme valtaa ja teknologiataitoja kysyen, kenellä on teknologiatulevaisuuden valta. Miten tämä valta keskittyy ja mikä näitä voimia ohjaa? Kellä on valta mikrotason utopioissa ja dystopioissa, joita kuka tahansa voi omassa olohuoneessaan rakentaa? Entä miten teknologiataidot määrittävät tätä valtaa sekä kykyä toimia osana näitä tulevaa?
Mietimme myös tulevia jumalia. Jos saavutamme singulariteetin, alammeko puhua tekoälystä samoin kuin olemme aina puhuneet jumalista? Tuleeko tekoälystä kaikkitietävä ja aina läsnäoleva voima? Elämmekö postmodernissa totuudenjälkeisessä ajassa, jossa isot tarinat ovat jo kauan sitten kuolleet, vai kaipaammeko teknologian ajassa yhä myyttejä sekä legendoja?
Entä onko sinun kehosi enää sinun, vai kuulutko koneelle kokonaan? Olemme eläneet Suomessa jo pidempään todellisuudessa, jossa sosiaalisen median jättiläiset keräävät jatkuvasti tietoa tarpeistamme, haluistamme sekä uskomuksistamme. Kerromme sijainnistamme, ostokäyttäytymisestämme ja sosiaalisista suhteistamme. Nyt olemme alkaneet kerätä tietoa myös esimerkiksi sykkeestämme ja silmiemme liikkeistä. Kun joku yhdistää nämä tiedot, jääkö ihmisestä enää mitään piiloon?
Artikkelisarjan aikana kuljetaan reittiä kymmenestä sormesta yli 86 miljardiin aivosoluun. Aikanaan kirjoittaminen oli nopein keino siirtää tietoa ihmisen ja tietokoneen välillä. Tulevaisuudessa tiedonsiirron väylänä voi kuitenkin olla ihmisen aivoihin asennettava laite. Mikä kaikki muuttuu, jos tulevaisuudessa tiedonsiirron suurin nopeus ei olekaan kymmenen sormea vaan yli 86 miljardia aivosolua? Entä mitä ovat teknologian marginaalit? Teknologian kehitys ei pysty poistamaan kaikkia marginaaleja, sillä innovaatioiden synty luo aina uusia rajoja. Näissä kuolevissa ja syntyvissä marginaaleissa on sekä toivoa että pelkoa. Mikä määrittää, kuka jää näiden rajojen sisäpuolelle ja kuka rajautuu ulos? Entä mitä teknologian kehitys on suhteessa yksinäisyyteen?
Tervetuloa mukaan matkallemme kohti utopioita ja dystopioita.
—
Utopia vai dystopia -artikkelisarjaa kirjoittavat museolehtori Tommi Rikkinen ja viestintäasiantuntija Päivi Kapri. Yhteydenottopyynnöt pyydetään osoittamaan sähköpostitse joko tommi.rikkinen@tekniikanmuseo.fi tai paivi.kapri@tekniikanmuseo.fi
