Miksi rampata ulkomaita myöten museokollegoihin tutustumassa tai konferensseissa, kun Suomessakin on erilaisia koulutuksia ja seminaareja, laadukkaista museoista puhumattakaan? Suomalainen museotyö ja koulutus alalle on myös varsin korkeatasoista, mitä siis ulkomailta itse olen saanut? Mitä hyötyä, iloa ja näkökulmia oman alan seuraamisesta oman maan ulkopuolella on?
Tekniikan museossa kansainvälisyyttä on jo pitkään ajateltu strategisena painopisteenä. Museon ensimmäiset Erasmus+ -ohjelman liikkuvuudet tehtiin jo vuosina 2016-2017, Cimusetin hallituksessa on ollut edustaja jo useamman kauden ajan ja oman alan konferensseihin on jätetty menestyksekkäästi abstrakteja ja jaettu omaa osaamista muilla foorumeilla.
Uusia ideoita
Olen nykyisin titteliltäni yhteisömanageri. Vuonna 2017, kun vierailin parin viikon Liikkuvuus-jaksolla Liverpooliin, Manchesteriin ja Birminghamiin, olin vielä ihan vaan näyttelytuottaja. Yksi asia, josta puhuttiin aika paljon (niin paljon kun perusnäyttelyuudistuksen tiimellyksessä nyt puhutaan) oli People’s History Museumin näyttelytoiminta, jossa vaihtuvien näyttelyjen kuratoiminen vallan ja vastuun kera oli annettu erilaisille yhteisöille. Kokemusta oli yhden näyttelyn verran, mutta se oli positiivinen. Liverpoolin kaupunginmuseossa oli myös yksi tila omistettu yhteisöllisille näyttelyille. Kun museo sai 2020 yhteydenoton Suomen Radioamatööriliitolta 100-vuotisjuhlanäyttelyn järjestämisestä Tekniikan museossa, väitän, että museolla jo muutaman vuoden ajan käydyt keskustelut ja pohdinnat myötävaikuttivat siihen, että ryhdyimme ensimmäiseen yhteiskehittämisellä tuotettavaan näyttelyprojektiin.
Yhdestä on seurannut toinen ja kesällä 2023 avattiin seitsemäs yhteisönäyttely ja yhteisöllinen, yhteiskehittävä näyttelyn tekeminen on vakiintunut osaksi museon normaalia toimintaa ja minä olen toimintaa vetävä yhteisömanageri.
Uusia viiteryhmiä
Jo 1990-luvulla minulta museon kassalla työskennellessäni on kysytty onko Deutsches Museum tuttu. Tai Science Museum. Että siinä vasta hienoja museoita ja että siitä oppia. No, aika monta vuotta kesti päästä näihin maineikkaisiin instituutioihin vierailemaan. Ja hienoja instituutiota ne ovatkin, mutta kun on tutustunut muihin tekniikan ja tieteen museoihin ja tiedekeskuksiinkin, on ollut hyvä huomata, että tekniikan museon “genressäkin” on mahdollista olla museo monella tavalla. Suuret toki tiedetään, ovat tunnettuja, mutta on ollut hyvä nähdä hyvin konkreettisesti, että ei ole yhtä tapaa olla tekniikan museo. Meillä on omia painopisteitä, kulttuurisia kehityspolkuja ja erillisiä identiteettejä. Harva “hyväkään” museo on vahvoilla aivan kaikessa, melkein kaikkialla on tehty valintoja taloudellisten ja muiden realiteettien paineessa ja se näkyy erilaisina painotuksina ja valintoina.
Uusia ammatillisia verkostoja
Ensimmäiselle liikkuvuudelle lähtiessä suurin “hankaluus” oli itse asiassa kontaktoida mahdollisia vastaanottavia organisaatioita, jotka ottaisivat työvarjostukseen muutamiksi päiviksi. Itse pääsin alkuun suomalaisen kollegan vinkkaaman nimen ja sähköpostiosoitteen turvin (kiitos vaan Teemu Ahola!), mutta paljon jäi museoita itsekin kontaktoitavaksi ja prosessi vei pari kuukautta ja useampia kierroksia muistutussähköposteja jne.
Kun kesällä 2022 olin yhdistämässä Ecsite-konferenssin yhteyteen työvarjostusjaksoa Deutsches Museumissa, saatoin laittaa sähköpostia suoraan Andrealle, johon olin tutustunut tiedeviestinnän kansainvälisessä konferenssissa Dunedinissä 2018. Meillä oli esitykset samassa sessiossa ja oltiin alettu seurata toisiamme Twitterissä. Andrealta tuli nopeasti vastaus, että toki, mitä kaipaan ja sitten laadittiin minulle ohjelma.
Vierailuni teema Liikkuvuus-jaksolla oli digitaalisuus ja aikuisryhmät, mutta tokihan me nyt muutakin juteltiin, kun vaihdettiin kuulumisia ja käytiin tiimin kanssa lounaalla. Kävi ilmi, että molemmilla on kokemusta ja kiinnostusta yhteiskehittämisestä. Ja että 2023 keväällä järjestettävän tiedeviestinnän konferenssin teema on “Common ground”. Kysäisin Andrealta, että jos saan jotain sessio-ideaa jäsentymään, että olisko lähdössä mukaan ja ylipäätään konferenssiin. Siitä joo-joosta sai alkunsa koollekutsumani paneelikeskustelu, joka pääsi PCST2023 konferenssin ohjelmaan. Toki työtä – ja verkoistoitumista – oli vielä tehtävänä, koska piti löytää kaksi moderaattoria ja itseni ja Andrean lisäksi vielä 1-2 puhujaa. Mutta niin vaan löytyi ja kuuden mahtavan naisen paneelikeskustelu otsikolla Co-creation – What’s in a buzzword toteutui. Oma idea kantoi, mutta vanhat ja uudet tutut, ystävät jopa, auttoivat kehittämään todella hienon session, josta olen ylpeä.
Verkostoitumisesta aina puhutaan konferenssien yhteydessä ja joskus se oli itsellekin vähän abstraktia. Verkostoitumisesta harvoin on iloa tai hyötyä aivan välittömästi ja mietityttää miksi sitä pitäisi jaksaa tutustua ja esittäytyä ja kertoa itsestään ja museostaan tai kysellä muilta. Mutta nyt alkaa huomata miten verkostoja alkaa olla ja miten niiden olemassaolo vaikuttaa.
