Utopia vai dystopia: Onko kehosi enää sinun?

Lähtökohtaisesti meistä kerätty terveystieto on omaamme. Käytännössä kuitenkin näitä tietoja voi olla vaikeaa lukea sekä tulkita oikein ilman apua. Mitä yksilö lopulta tekee tiedolla siitä, kuinka kovaa sydän jyskyttää minäkin hetkenä, jos kokonaisuudesta ei itse osaa hahmottaa todenmukaista kuvaa?

Keho on kultaakin kalliimman tiedon lähde. Voi tuntua oudolta ja kaukaiselta, mutta moni taho on valmis maksamaan huomattavia summia siitä, että pääsee mittaamaan kehoamme ja yhdistämään saamansa tiedon muuhun tietoon. Luomaan datapisteitä, joiden välille muodostaa yhä uusia tiedon kerroksia.

Elämme maailmassa, jossa erilaiset sovellukset ja sosiaalisen median palvelut keräävät koko ajan tietoa tarpeistamme, haluistamme sekä uskomuksistamme. Lisäksi ne nappaavat kiinni sijainnistamme, ostoistamme ja kuluttamastamme mediasta. Suurin osa meistä kulkee älypuhelin taskussaan jok’ikinen päivä, ja jakaa sen kanssa saumattomasti oman arkensa.

Terveysteknologian aikakaudella olemme alkaneet kerätä tämän lisäksi tietoa myös fyysisen kehomme toiminnoista: sykkeestämme, unestamme, liikkeistämme. Puhelimemme, älysormuksemme ja -kellomme rekisteröivät kehomme muutokset tallentaen tiedon kuin huomaamatta. Älylasien alkaessa lisääntyä voidaan jo nyt pitää melko varmana, että niillä tullaan keräämään tietoa käyttäjänsä silmän liikkeistä – ainakin, jos yritysjätit saavat asian päättää. Mutta jääkö ihmisestä tuolloin enää mitään piiloon, kun sielun peili asetetaan valvovan koneen alle?

Jos joku tuntee kehosi tärkeimmät signaalit, sykkeesi ja silmäsi liikkeet, sekä halusi – tekemäsi klikkaukset sekä haut, lukemasi uutiset ja tekemäsi ostoksesi – voiko joku vetää nämä tiedot yhteen ja aidosti hahmotella sinua kertaakaan kohtaamatta kuvan siitä, kuka oikeasti olet?

Kysymys tulee meille jokaiselle päivä päivältä ajankohtaisemmaksi. EU tekee jo nyt töitä sen eteen, ettei rekisteritietoja saisi laittaa päällekkäin, jotta tiedot eivät liikaa kasautuisi. Meille tulee jo kertoa, mitä tietoa meistä kerätään ja kuka sitä käsittelee. Henkilöllä on myös oikeus vaatia rekisterinpitäjää luovuttamaan kaikki tieto, mitä hänestä on kerätty. Teknologisen valtataistelun koneisto käykin kaiken aikaa vääntöä siitä, kenelle tieto kuuluu: sen alkuperäiselle lähteelle, sen kerääjälle vai sen analysoijalle?

”Tänään suorituksesi terveydessä oli seitsemän, petraa huomiseksi.”

Utopioiden ja dystopioiden maailmassa tämä tiedon kerääminen luo uhkakuvia mutta myös lupauksia paremmasta. Ihminen voi erinäisten teknologisten laitteiden avulla mitata terveyttään ja saada siitä helposti tietoa, mikä on jotain mistä ihmiskunta on haaveillut pitkään. Pieni vimpain voi muistuttaa, kuinka nyt pitäisi liikkua tai mennä nukkumaan – kertoa, kuinka etukäteen välttää sairastumista sekä edistää omaa terveyttään. Ihminen saa helpottavia työkaluja oman itsensä tuntemiseen ja jalostamiseen.

Lähtökohtaisesti meistä kerätty terveystieto on omaamme. Käytännössä kuitenkin näitä tietoja voi olla vaikeaa lukea sekä tulkita oikein ilman apua. Mitä yksilö lopulta tekee tiedolla siitä, kuinka kovaa sydän jyskyttää minäkin hetkenä, jos kokonaisuudesta ei itse osaa hahmottaa todenmukaista kuvaa? Kyse onkin ennen kaikkea siitä, miten taitavasti yksilö osaa näitä tietoja käyttää, miten nämä tiedot meille esitetään ja onko meillä tarvittavat taidot näiden tietojen ymmärtämiseen.

Jos alamme saada esimerkiksi unenlaadustamme tai liikuntamme määrästä arvosanoja, tuntuu se lähtökohtaisesti helpolta tavalta viestiä monimutkaisien terveystietojen yhteenlaskettua summaa. ”Tänään suorituksesi terveydessä oli seitsemän, petraa huomiseksi.” Lopulta ihminen voi kuitenkin sisäistää tämän absoluuttisena totuutena onnistumisestaan elämässä. Suomalainen peruskoulujärjestelmämme on jo pienestä koulinut meidät seuraamaan erilaisia arvosanoja ja kisaamaan niistä vähintään itsemme kanssa. Toiset hyötyvät siitä, mutta samalla osalle ihmisistä se rakentaa itsetarkkailun vankilan. Jos vastaavaan digitaaliseen vankilaan päätynyt osaisi astua ulos sellistään ja kysyä, halusiko aidosti rakentaa itselleen kalterit, moni ei luultavasti haluaisi. Tuo askel ulos on kuitenkin vaikea, sillä olemme oppineet vertailemaan ja määrittelemään itseämme arvosanojen kautta; näin tuttu malli on helppo heijastaa myös muualle elämään. Tietoa keräävät ja analysoivat tahot ovat siis tässä myös avaintekijöitä: kyse ei ole ainoastaan siitä, miten meistä tietoa kerätään ja käytetään, vaan myös siitä, miten se meille itsellemme esitetään – ja kuka asettaa arvioinnin kriteerit?

Samalla kehojemme mittaus avaa meille lukemattomia ovia. Tekoälyn analysoidessa kerätyn tiedon saatamme saada kiinni piilevistä sairauksista, joiden tarpeeksi aikainen hoito pelastaa ihmishenkiä. Saamme tietää näkymättömistä vaaroista, jotka osaamme kerätyn ja analysoidun tiedon luoman kartan avulla kiertää. Ja tiedon määrän kasvaessa opimme yhä enemmän ja enemmän. Moni luovuttaa mieluusti osan terveystietojensa yksityisyydestä, jos se tarkoittaa lisää terveitä elinvuosia, jotka viettää rakkaidensa kanssa.

Silti saadun tiedon voi nähdä myös voimaannuttavana kokemuksena. Osa saa siitä itselleen helposti seurattavia tavoitteita ja motivaatiota liikkua kohti terveellisempää elämäntapaa. On syytä pitää myös huolta niistä, jotka eivät voimaannu. Yksi teknologian kaatuvista kynttilöistä onkin kuin digitaalinen ortoreksia. Jokainen tuntenee lauseen ”olet mitä syöt”, ja ymmärtää linkin kalorien laskemisen suosion sekä syömishäiriöiden välillä. Toisille laskemisesta on aidosti apua terveellisemmän elämän tavoittelussa, mutta se ei ole yksioikoinen totuus kaikille. Kenen vastuulla tai opetettavissa on meidän kykymme hahmottaa meistä kerättävää tietoa, sen käyttötarkoituksia sekä sitä, miten se meihin itseemme lopulta vaikuttaa? Onko kehomme lopulta enää meidän?

Selvää on, että tiettyjen terveydellisten mittareiden ja indikaattoreiden tarve on lisääntynyt muuttuvassa teknologisessa maailmassamme. Kalorit mittaavat energiaa, mutta voisimmeko keksiä jonkin mittarin, jolla havainnoida esimerkiksi kuluttamamme median laatua – olet sitä, mitä syöt silmilläsi. Jotkin mediat voivat olla turhia, ja jotkin jopa suorastaan haitallisia. Niiden näyttämä väkivalta saattaa tulla uniimme tai vaaralliset väitteet sekoittaa päätämme, alkaen aktiivisesti vaikuttaa myös fyysiseen hyvinvointiimme. Ehkä lopulta olet, mitä syöt – ja median suhteen sinä olet, mitä kulutat. Tässäkin ajatuksessa lepää kuitenkin samojen kysymysten siemen, joka itää kaikissa teknologian tiedonkeruun hetkissä: miten tätä tietoa kerätään, miten sitä käytetään ja kuinka se lopulta meille esitetään.

Utopia vai dystopia -artikkelisarjaa kirjoittavat museolehtori Tommi Rikkinen ja viestintäasiantuntija Päivi Kapri. Yhteydenottopyynnöt pyydetään osoittamaan sähköpostitse joko tommi.rikkinen@tekniikanmuseo.fi tai paivi.kapri@tekniikanmuseo.fi