Utopian tai dystopian vaatimat teknologiataidot ovat iso kysymys kaikille teknologiakasvattajille. Meistä jokaisen, olimme sitten itsemme tai jonkun muun teknologiakasvattajia, pitäisi pystyä katsomaan aina kohti tulevaa, jotta tulevaisuudessa tarvittavat taidot opetettaisiin jo kuluvassa hetkessä. Kyse ei ole pelkästään käytännön taidoista, vaan kyvystä ymmärtää yhteiskunnallisia vaikutuksia ja eettisiä kysymyksiä.
Valta on aina ollut kiistämätön osa yhteiskuntaamme. Sen monet muodot ja kasvot vaikeuttavat sen määrittelemistä täysivaltaisesti sekä tyhjentävästi, vaikka samalla se on läsnä arjessamme miltei jokaisessa hetkessä. Siksi ei ole ihme, että teknologiavalta leikkaa läpi kaikkien suurien megatrendiarvioiden, tulevaisuusraporttien sekä ennustusten. Lopulta meistä jokainen on jonkinlaisen teknologiavallankäytön osapuoli, halusimme tai emme.
Jos haluamme jakaa näitä tulevaisuudennäkymiä karkeasti kahtia kohti utopioita ja dystopioita, voimme kärjistää kaksi ääripäätä: teknologiauskovaiset, joiden puheissa teknologia jakaa valtaa tasapuolisemmin sekä osallistaa laajemmin ihmisiä, sekä teknologiajättien digidespotiaa kavahtavat, kaatuvien kynttilöiden vahtijat. Kummallakin ääripäällä on omat, ymmärrettävät argumenttinsa sekä näkemyksensä.
Esimerkiksi Accenture Life Trends 2023 -raportti kuvaa hyvin teknologiauskovaisten toiveita. Tokenisaation kautta teknologia saattaa pian ojentaa ihmisille täyden kontrollin omasta datastaan. Huomiotalous saattaa mahdollistaa tulevaisuudessa suuremmat mahdollisuudet kuluttajien ohjata suurien brändien käyttäytymistä, mikä puolestaan muovaa tulevaa. Tekoälyn tuomat mahdollisuudet demokratialle niin kuvan, äänen kuin sanojenkin kautta voi luoda täysin uuden suunnan luovuudelle sekä toiminnalle. Lyhykäisyydessään raportti tiivistää vallan ja teknologiatulevaisuuden suhteen tiiviisti: ”we see technology providing a channel for people to take control”.
Mutta kaikki eivät suinkaan jaa yhtä valoisia ajatuksia tulevaisuudesta. Kuten jo aikaisemmin olemme todenneet, kuvaa teknologiatulevaisuuden keskustelu myös ihmisyyden syvimpiä pelkoja. Sitran tammikuussa julkaisema Megatrendit 2023 määrittääkin digivaltaa kyvyksi “yhdistää pisteet” eri datalähteiden välille ja jalostaa näin datan arvoa. Digivaltaa onkin kyky luoda kokonaisuuksia ihmisten ajatusten ja verkostojen liikkeistä ja vuorovaikutuksesta sekä ennakoida niitä. Monen pelkona on, että tämä valta jää teknologian suuryritysten käsiin – ja lopulta niiden kautta jokin suuri korporaatioentiteetti päättääkin puolestamme, mitä ajattelemme, mitä tietoa saamme, miten elämme. Eri datalähteiden väliset pisteet ja niiden yhdistäminen jäävät rivikansalaiselta piiloon, eikä valta valukaan teknologian käyttäjille, kuten digiuskovaiset toivovat. Annamme hyväuskoisesti esimerkiksi plussapisteiden toivossa tiedon ostokäyttäytymisestämme suuryrityksille, jotka taas vuorostaan voivat näiden tietojen perusteella päätellä vaikka äänestyskäyttäytymistämme. Vastalauseena digiuskovaisten ajatuksiin voidaan heittää ilmoille tiivistys: ”we see technology providing a channel for totalitarian regimes and corporations to take control”. Teknologia mahdollistaa tarkkailun ja rankaisun ennennäkemättömillä tavoilla.
Selvää on, että vallan muodot ovat muokkautumassa – toiset uskovat teknologian antavan vallan ihmisille itselleen, toiset taas kuulevat ennen kaikkea teknologiajättien tiedonkeruun hirmuvallan alkusoinnut. Tätä keskustelua on käyty jo lukemattomia kertoja aikaisemmin: keskustelussa tokenisaation demokratisoivasta vaikutuksesta on jotain samaa kuin puheessa television demokratisoivasta vaikutuksesta tietoon. Keskustelua käytiin television yleistyessä kodeissa; tuolloin moni toivoi, että televisio toisi aidosti esiin uutistapahtumat kaikkialta maailmasta, niitä värittämättä tai vääristämättä.
Mutta mitä ovat valta ja teknologiataidot utopiassa ja dystopiassa? Parhaillaan elämme aikaa, jossa käynnissä on isoja linjanvetoja perinteisten ja uudempien vallankäyttäjien kesken. Esimerkiksi EU pakottaa osaltaan teknologiajättejä muuttumaan konkreettisella tasolla, käyttäen omaa valtaansa. Tämä näkyy suoraan päivittäisissä laitteissamme: niitä tulee pystyä korjaamaan, ja esimeriksi latureille on määritetty oma standardiliitäntänsä. Idea on yksinkertainen – teknologiajäteille määritellään reunaehdot, joiden puitteissa niiden tulee toimia käydäkseen kauppaa tietyllä alueella. Valtataistelun eturintamassa nähdään monia ajoittain yllättäviäkin hahmoja, mutta usein lobbaajia ja yrityskonsultteja. Kaikki tämä näyttäytyy demokraattisessa maailmassa kuitenkin ennen kaikkea toivona tulevasta, jossa kansanvalta voisi ohjata teknologiaa ennen kaikkea yhteisen hyvän työvälineeksi.
Vastaava demokratialähtöinen kehitys ei kuitenkaan ole maailmanlaajuista. Elämme jakautuneessa maailmassa, jossa suurvallat käyttävät teknologian kautta taas omaa valtaansa. Teknologian suurjätit noudattavat näissä maissa kyseisten maiden sääntöjä. Joku voisi pitää surullisena sitä, että teknologiajättien valtaa muovaavat siis osin totalitaariset keskittymät.
Samalla yritysjätit ja raha ovat saaneet sekä saavat koko ajan enemmän valtaa. Raha ja valta keskittyvät yhä pienemmälle joukolle ihmisiä – vaurain kymmenys pitää hallussaan 75 % maailman varallisuudesta. Dystopiakatseiset voivatkin nähdä meidät valitsemassa kahdesta suuresta pahasta: teknologiakehityksen vallan valjastamisesta ensisijaisesti erilaisten totalitarististen keskittymien työkaluksi, tai matkasta kohti teknologiajättien valotaulujen valtaamia cyberpunk-kaupunkeja.
Voiko ihminen elää nykyaikana onnellista elämää, jos ei ole koskaan oppinut teknologista itsehillintää?
Katse voidaan kääntää myös kohti pienempiä mittakaavoja: mikrotason utopioita ja dystopioita. Kuka tahansa voi omassa olohuoneessaan rakentaa pienen teknologisen utopia tai dystopian – juuri sellaisen kuin itse haluaa. Voimme ainakin toistaiseksi itse suurelta osin päättää, kuinka paljon teknologia meitä siellä seuraa: kuinka paljon kulutamme sosiaalista mediaa, miten hyödynnämme terveysteknologiaa, kutsummeko esineiden internetin kotiimme, tai miten vahvasti tuomme älypuhelimen osaksi arkeamme. Arkisissa mikroutopioissa ja -dystopioissa paljon riippuukin henkilön omista teknologiataidoista sekä teknologiasuhteesta. Tarpeellisia työkaluja ovat esimerkiksi ruutuaika tai muu teknologinen itsehillintä – nämäkin kaikki opittavissa olevia taitoja, joita monen ajassamme on tarpeen harjoitella. Kyse ei ole vain varhaiskasvatuksesta, vaan elinikäisestä oppimisesta. Voiko ihminen elää nykyaikana onnellista elämää, jos ei ole koskaan oppinut teknologista itsehillintää?
Utopian tai dystopian vaatimat teknologiataidot ovat iso kysymys kaikille teknologiakasvattajille. Meistä jokaisen, olimme sitten itsemme tai jonkun muun teknologiakasvattajia, pitäisi pystyä katsomaan aina kohti tulevaa, jotta tulevaisuudessa tarvittavat taidot opetettaisiin jo kuluvassa hetkessä. Kyse ei ole pelkästään käytännön taidoista, vaan kyvystä ymmärtää yhteiskunnallisia vaikutuksia ja eettisiä kysymyksiä. Palaamme taas aikaisemmassa osassa käymäämme ajatukseen säätiedotuksista – teknologiakasvattavan tulisi kyetä meteorologin tavoin näkemään horisontissa aukeavat suuret linjat.
Tämä kurkistus horisonttiin voi ravisuttaa yhteiskuntaamme odottamattomilla tavoilla. Esimerkiksi kirjoitustaito, joka on meistä monelle itsestäänselvä sivistyksen tukipilari, voi muuttua pian vähemmän tärkeäksi. Kun kone voi puhutun kielen pohjalta kirjoittaa meidän puolestamme, tai lukea meille ääneen, ei asioita tarvitse enää lukea – ne voi vaikka vain katsoa ruudulta.
Osalle tämä voi kuulostaa dystopialta. Voimme herätellä kysymyksen siitä, mitä käy ihmisyydellemme ja syvemmälle ymmärryksellemme maailmasta, jos kadotamme lukutaidon. Jos meillä ei ole enää kirjaimia tai sanoja, menetämmekö loputtomiin datajonoihin jotain käsittämättömän tärkeää, jota ei ehkä saa enää takaisin? Mutta samalla tämä dystopia voi olla köyhälle kehitysmaan maatyöläiselle utopia, joka kurottaa hänet rajalliset kouluttautumismahdollisuuksien yli esimerkiksi tiedonhaussa. Jos voimme antaa hänelle tulevaisuudessa välineen, jolla hän voi tavoittaa omaa kieltään puhuen rajattoman määrän tietoa, ilman, että hänen täytyisi oppia ensin lukemaan ja kirjoittamaan, eikö siinä idä jokin tasavertaistumisen siemen? Merkkijärjestelmän painoarvo katoaa tässä yhteydessä. Aikaisemmin kansakuntien sivistyksen tilaa on mitattu lukutaidolla, mutta ehkä se pian alkaa jo muuttua. Se ei ole enää tärkein asia.
Yksi kandidaatti sen tilalle astujaksi on kyky käsitellä sekä aidosti ymmärtää meitä ympäröivää mediatulvaa. Medianlukutaito on aina ollut trendikästä sekä merkityksellistä, elämmehän totuudenjälkeistä aikaa, jossa taitoa tarvitaan ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Henkilön kyky jalostaa tämä tieto aktiivisiksi teoiksi ottaa yhä tärkeämpää roolia muuttuvassa maailmassa. Onko silkka tiedon olemassaolo tai kyky lukea tätä tietoa yhtä merkityksellistä kuin kyky löytää oleellinen tieto, asettaa se tilanteen raameihin sekä viedä lopulta tämä opittu käytäntöön?
Olemme ehkä kaikki jo ymmärtäneet, että totuuden vääristely muovautuu teknologian kehityksen rinnalla uusiin muotoihinsa kuin huomaamatta, riippuen siitä, kenen kädet lankoja pitelevät. Kehittyvä kykymme käsitellä tiedon valtamerta auttaa meitä kuitenkin myös ymmärtämään paremmin tuota utopioiden ja dystopioiden valtaa – niin laajoissa mittakaavoissa kuin omissa olohuoneissamme.
—
Utopia vai dystopia -artikkelisarjaa kirjoittavat museolehtori Tommi Rikkinen ja viestintäasiantuntija Päivi Kapri. Yhteydenottopyynnöt pyydetään osoittamaan sähköpostitse joko tommi.rikkinen@tekniikanmuseo.fi tai paivi.kapri@tekniikanmuseo.fi
