Jätehuolto on eräs merkittävimmistä elämämme taustalla vaikuttavista teollisista infrastruktuureista. Jos jätehuolto toimii, kukaan ei edes huomaa sitä – mutta jos se ei toimi, sen huomaavat kaikki.
Suomessa pysyviä jätteenkeäryspaikkoja eli kaatopaikkoja alkoi muotoutua kaupungistumisen ja teollistumisen myötä 1870-luvulta lähtien. Erityisen selvästi kotitalouksien muuttuneet kulutustottumukset alkoivat 1920-luvulta alkaen: aiemman, uusiokäytettävän lantajätteen sijaan kaupunkilaiset tuottivat yhä enenevässä määrin arvotonta sekajätettä.
Kuva: Finna.fi/Heinonen Eino/Helsingin kaupunginmuseo
Kaatopaikat nousivat toisen maailmansodan jälkeen jätehuollon merkittävimmäksi haasteeksi. Väestönkasvu ja kasvava kulutus lisäsivät jätteen määrää ja sen loppusijoittamista varten tarvittiin yhä enemmän tilaa. Samaan aikaan valituksen kaatopaikkojen haitoista lisääntyivät: haju, likavesi ja ympäristöön leviävä jäte häiritsivät kansalaisia.
Vartiokylän kaatopaikka perustettiin vuonna 1954 vanhaan hiekkakuoppaan. Tuon ajan tiedoilla ei vielä osattu kuvitella, että jätteen hiekkaharjuun upottaminen voisi aiheuttaa ympäristöongelmia. 1950-60-luvuilla kaatopaikoille vietiin kaikkea: ongelmajätteille ei ollut erillisiä käsittelymenetelmiä ja niiden myötä kaatopaikoille kertyikin paljon myrkyllistä ja haitallista jätettä. Erityisesti jäteöljy aiheutti monin paikoin ongelmia.
Vartiokylän kaatopaikalle kärrättiin mm. yhdyskuntajätettä, margariinitehtaan puhdistusjätettä ja kaasulaitoksen neutraloitua rikkijätettä. Vaikka hiekkakuoppa oli verhottu märällä savella ennen käyttöönottoa ja kaatopaikalle lisättiin liukoisuutta hidastavaa ainetta, valuivat jäteöljyt kaatopaikalta hiekkaharjun läpi metsikköön ja edelleen pelto-ojia myöten aina Marjaniemenrantaan saakka. Ympäristöongelmat huomioitiin ja niitä koetettiin suitsia erilaisin rajoituksin, mutta kaatopaikka lakkautettiin vasta vuonna 1962 alueen täyttymisen vuoksi.
1970-luvun lopulla asiantuntijat vakuuttivat, ettei suljetusta kaatopaikasta ole ihmisille vaaraa ja alueelle rakennettiinkin vauhdilla uutta Myllypuron kerrostaloaluetta. Parikymmentä vuotta myöhemmin huoltorakentamisen yhteydesssä maanpinnan näytteistä kuitenkin löydettiin hälyttävästi ohjearvot ylittäviä määriä kemikaaleja: erityisesti rasvaliukoisia, hyvin ympäristössä säilyviä PCB-yhdisteitä, jotka suurina annoksina voivat mm. lisätä syöpäriskiä. Rakentamisen alle piiloutunut kaatopaikka oli alkanut kummitella vuotamalla myrkkyjä ympäristöönsä.
Kuva: Finna.fi/Kiuru Sakari/Helsingin kaupunginmuseo
Lisätutkimusten jälkeen Myllypurossa päädyttiin varsin poikkeukselliseen ratkaisuun, kun pahimmin saastuneella maa-alueella sijainneet kerrostalot 2000-luvun alussa purettiin. Nyt kaatopaikasta muistuttaa alueen keskelle Alakivenpuistoon rakennettu jätemäki. 20 metriä korkea ja halkaisijaltaan noin 140 metrin levyinen kartio valmistui puistoon 2010. Myrkyllinen maaperä sinetöitiin mäen muoviin ja betoniin ympäristömääräysten mukaisesti pystyeristysseinällä, suojakalvolla ja pintaeristyksellä.
Marianna
Tekniikan ja teollisuuden jälkiä on blogisarja, jossa Tekniikan museon väki tarkastelee menneen tekniikan ja teollisuuden jättämiä jälkiä erilaisissa ympäristöissä. Sarja päivittyy harvakseltaan; löydät kaikki julkaistut osat blogista avainsanalla tekniikan ja teollisuuden jälkiä.
Lähteitä ja lisätietoa:
Myrkkymaa uhkasi tuhansien terveyttä Helsingin myllypurossa. yle.fi. 2014.
Helsingin jätteenkäsittelyalueet. Helsingin kaupungin ympäristökeskuksen julkaisuja 11/93.
Alakivenpuiston suunnitelmaa esitetään hyväksyttäväksi. uuttahelsinkiä.fi. 2014.
