Tänä kesänä Tekniikan museolla on saatu ihailla aikamoisia suunnittelun ja omin käsin tekemisen ihmeitä, sillä ”Kipinästä se alkoi – 100 vuotta suomalaista radioamatöörirakentelua” -näyttely on nimensä mukaisesti tuonut yleisölle nähtäväksi radioamatööriharrastajien rakentamia laitteita. SRAL:n eli Suomen Radioamatööriliiton kanssa yhteissuunniteltu näyttely on osa liiton 100-vuotisjuhlavuoden ohjelmaa.
Me Tekniikan museolla olemme näyttelystä erityisen innoissamme, koska uudenlaisten yhteistyökuvioiden kokeileminen on antoisaa – tässä useamman vuoden näyttelyprojektissa emme olisi pärjänneet ilman aiheen asiantuntijoita eli SRAL:n radioamatöörejä. Valtakunnallisena tekniikan alan erikoismuseona me taas puolestamme pystymme tarjoamaan näyttelylle hyvät puitteet ja laajan yleisön, joka ei ehkä muuten löytäisi aihepiirin äärelle.
Miten kaikki siis alkoi ja miten yhteistyö sujui? Haastattelin kahta näyttelyn toteutuksen keskeistä voimahahmoa: SRAL:n 100-vuotisjuhlatoimikunnan jäsentä Heikki Lempolaa (tunnetaan radioamatööripiireissä myös kutsumerkillä OH2BGX) ja Tekniikan museon näyttelytuottaja Riina Linnaa. Riinan kommentteja näyttelyn tekemisestä voit lukea myös täältä.
—
Miten päätös näyttely-yhteistyöstä SRAL:n ja Tekniikan museon välillä alkoi hahmottua?
Heikki: Ajatuksen taustalla oli SRAL:n 100-vuotisjuhlatoimikunta, joka kokoontui säännöllisesti. Alun perin mielessä oli saada esimerkiksi kirjastolle noin viikon mittainen näyttely. Heurekastakin kysyimme ja sieltä suunnalta keksittiin potentiaaliseksi paikaksi Tekniikan museo.
Riina: Kesällä 2020 Heikki kävi katsomassa museon tiloja ja saman vuoden lokakuussa yhteistyö alkoi museon puolelta toden teolla. SRAL oli aloittanut mahdollisten näyttelyesineiden kartoittamisen jo hiukan tätä ennen, mutta pääosin ne kerättiin vuodenvaihteesta 2020–2021 alkaen.
Heikki: Ajatus pidemmästä näyttelystä syntyi Tekniikan museon puolelta, koska järjestelyjen vuoksi ei usein ole kannattavaa rakentaa kovin lyhyttä näyttelyä. Päätimme siis toteuttaa näyttelyn muutaman kuukauden mittaisena ja se oli tarkoitus ajoittaa keväälle 2021, mutta aloitus lykkääntyi koronaviruksen vuoksi.
Riina: Jo tullessani mukaan projektiin oli taitavasti osattu tehdä rajausta näyttelyn teeman suhteen. Yleishistoriikki SRAL:n koko 100-vuotisesta historiasta olisi ollut liian laaja kokonaisuus näyttelyksi – sitä paitsi yleishistoriikin virkaa toimittaa hienosti kirja, jonka SRAL julkaisi juhlavuoden kunniaksi.
Heikki: Juu, näyttelyn alustava teema eli rakentelu oli tiedossa jo melko varhain. Näyttelyn työnimi oli ITE eli itse tehty tekniikkaa. Pienimuotoisia ITE-näyttelyitä on aiemminkin ollut esillä mm. leireillämme.
Riina: Ehkä siksi teeman valinta olikin helppoa? Itse rakennettujen laitteiden esille tuominen ja jakaminen oli ennestään jo luontevaa?
Heikki: Tavallaan tuttua hommaa, kyllä. Toki toteutus on ollut hieman erilainen: yleensä nämä ovat olleet yhden päivän näyttelyitä, joissa rakentelija itse on ollut läsnä kertomassa esineestä. Mutta tavallaan rutiinia oli siis jo.
Riina: Aivan, ja tietysti oli myös paljon uutta ja epävarmaa, varsinkin tällaisena aikana. Silti aina keskenämme päätimme, että haluamme jatkaa. Kun yleensä museonäyttelyiden toteuttamista miettii tietyn näyttelykaavioprosessin mukaan, niin nyt oli vaikea noudattaa ihanneaikataulua, kun maali koronatilanteen vuoksi muuttui koko ajan. Tuleeko sitä näyttelyä nyt vai ei? Esimerkiksi esinekeruun osalta alkuperäinen aikataulu venyi, mutta lisäaika taisi tämän kannalta olla lopulta hyvä juttu. Saimme esineistöä ehkä enemmän ja monipuolisemmin, kun oli enemmän aikaa kerätä.
Heikki: Kyllä, siinä mielessä juu. Kun esineiden keruu käynnistyi, ei ollut vielä montaa tiedossa. Tämän vuoden puolella saatiin paljon lisää tavaraa.
Riina: Ja esineiden valitsemisen jälkeen meni reilu kuukausi, että saatiin muut näyttelyvalmistelut tehtyä.
Toukokuussa 2021 näyttelyn tilasuunnitelma alkoi olla valmis ja esineille sopivat vitriinit olivat löytäneet paikkansa. Kuva: Tekniikan museo
—
Miten esineet sitten käytännössä saatiin museoon esille?
Heikki: Helpoimmaksi tavaksi havaittiin, että käyn itse hakemassa tavarat autolla. Suunnittelin muutaman reissun kotoani Mäntsälästä mm. pääkaupunkiseudulle ja Hämeenlinnaan. Myös Memma (SRAL:n Merja Koivaara) toi osan esineistä mm. Salon suunnalta ja osa tuotiin SRAL:n toimistolle Helsinkiin.
Riina: Alkuperäinen ajatus meillä oli, että kerättäisiin kaikki esineet sinne toimistolle, mutta se ei julkisivuremontin vuoksi oikein onnistunut.
Heikki: Niin, meillä oli esineille myös erillinen välivarasto katsottuna, mutta lopulta päädyimme siihen, että ne on parempi tuoda suoraan museolle.
Riina: Yhteistyömme oli sujuvaa ja pystyimme tekemään joustavasti kompromisseja: museon puolelta ojensimme auttavan käden, kun huomasimme, että toimistolle varastointi olisi SRAL:n kannalta hankalaa. Heikki puolestaan helpotti omaa työtäni tuomalla esineet museolle kootusti muutamassa erässä.
Myös lisäapuja tarvittiin: tässä SRAL:n Pekka Viitanen (etualalla oikealla) apuvoimineen tuo noin 200-kiloista lähetinkaappia näyttelyyn. Kuva: Tekniikan museo
Heikki: Joitain laitteita tuli muuten myös postin kautta.
Riina: Juu, ja aika monelta lainaajalta tuli esineitä. Kovaa hommaa ja sumplimista se varmasti sinulta vaati.
Heikki: No kyllä, aikataulutin keruureissut ja suunnittelin reitit useiden eri ihmisten aikataulujen mukaan.
Riina: Tämä jos mikä vaatii suunnitelmallista työotetta! Siinäkin mielessä hommaa oli paljon, että potentiaalisia esineitä oli tarjolla vielä enemmän kuin mitä otettiin, eli jouduttiin myös tekemään valintoja.
—
Miten yhteistyö sujui?
Riina: Näin museoammattilaisen näkökulmasta Heikin työtapa ja järjestelmällisyys oli minulle suorastaan ylellistä! Homma pysyi koko ajan hallitusti paketissa, ja tiesin mitä seuraavaksi tapahtuu. Minullekin riitti paljon työtä, mutta sain käytettyä oman työaikani juuri siihen mihin piti eli näyttelyn tuottamiseen. Onko työurasikin ollut sellainen, että olet toiminut systemaattisuutta vaativissa tehtävissä?
Heikki: Kyllä se vähän näin on ja monenlaisessa olen ollut mukana opettajana, suunnittelijana, laatupäällikkönä ja projektipäällikkönä. Muun muassa Telenokialla, Vaisalalla ja Ericssonilla olen työskennellyt. Kiinnostus tekniikkaan heräsi jo nuorella iällä ja sitten siitä tuli työ. Radioamatööriporukoissa on muutenkin paljon meitä amatöörejä, jotka ovat ensin rakennelleet harrastusmielessä ja hakeutuneet sitten alalle, jossa saa olla tekniikan kanssa tekemisissä. Painotukset ovat kuitenkin usein vähän erilaisia niin, että harrastus ja työ tasapainottavat toisiaan.
Riina: Oma työni Tekniikan museolla on opettanut minulle laajalti suomalaisten tekniikan alan yritysten historiaa ja taustaa. Hyvin tuttuja ovat nuokin, mitä mainitsit, samoin viestintätekniikka yleisesti. Teini-ikäisenä en olisi kyllä kuvitellut työni liittyvän näin paljon tekniikkaan: kielet ja historia kiinnostivat enemmän. Olen kyllä tyyppinä sellainen, että uteliaisuus vie eteenpäin ja kiinnostun mistä vaan – jopa Suomen kemikaalilainsäädännön kehityksestä! Olen myös halukas perehtymään asioihin, jotka eivät ole ihan omaa vahvuuttani. Sitä on tukenut myös tämä yhteisprojekti: en pelkää olla sellaisessa porukassa, jossa tiedän aiheesta vähiten. Ja eihän minusta tässä ajassa vielä syvällistä radioamatööriharrastuksen asiantuntijaa ole leivottu, mutta tuskin se haittaa. Kunhan on utelias ja kiinnostunut, niin yhteistyö sujuu. Oma osaamiseni on näyttelyn tekemisessä eli olemme täydentäneet toinen toisiamme. Arvostan SRAL:n edustajia kumppanina ja koen, että minun osaamistani on arvostettu.
Heikki: Juuri näin. Jos olisimme tehneet näyttelyn itse, niin olisimme varmaan laittaneet vain seinän vierelle pöydän ja siihen esineet. Kiitokset siis näyttelysuunnittelun osaamisesta museolle.
Riina: Kiitos on molemminpuolinen! Tässä on hapuiltu ja etsitty yhdessä, lopputulos on parempi kuin mikä tulisi yksin tehdessä.
Heikki: Kyllä, siinä on synergiaa!
—
Mitä on hyvä huomioida Tekniikan museon tulevia yhteistyöprojekteja ajatellen?
Riina: Olen oppinut paljon ja pyrkinyt tarkastelemaan omia työtapojani: käytänkö vaikkapa liikaa oman alan ammattislangia. Projektista on tekeillä myös työkirja, jossa tuon esille näitä huomioita. On silti vaikea sanoa, että tekisin jotain täysin toisin. Aina kannattaa kuitenkin ottaa opiksi ja ensi kerralla voi tehdä vielä paremmin, vaikka ensimmäinen kertakin olisi sujunut hyvin! Onnistuimme ennen kaikkea siinä, että meillä on ollut yhteinen halu sekä innostus tehdä tätä näyttelyä ja yhteinen käsitys seuraavasta etapista on ollut aina selvä.
Heikki: Kyllä, innostus on tärkeää. Minulle tämä ei ole ollut raskasta, koska puuha on mieleistä. Yhteistyöprojektiin tarvitaan siis vastuuhenkilöt, jotka ovat innostuneita aiheesta ja joilla on aikaa sekä mahdollisuus tarttua toimeen.
Esinetekstit ovat laitteiden ohella tärkeä osa SRAL-näyttelykokonaisuutta. Esineiden lainaajat kirjoittivat tekstit itse ja Heikki muotoili ne yhtenäisiksi näyttelyä varten. Kuva: Tekniikan museo
Riina: Meillä kolmen hengen pikkutiimillä on ollut paljon konkreettista työtä, mutta toki on tarvittu paljon muitakin ihmisiä ja resursseja. Olemme kukin olleet vastuussa omille tahoillemme näyttelyn onnistumisesta. Eli sinänsä tarvitaan aikaa ja sitoutumista yhteiseen päämäärään. Ei ole silti syytä pelätä työtaakan alle uupumista! SRAL-näyttely toteutettiin hyvin laajana, mutta yhteistyötä voidaan tehdä paljon pienimuotoisemminkin. Kun on innostusta jakaa ja esitellä jotain, niin sillä pääsee jo pitkälle. Lopputulos, jossa työnsä jäljen näkee, myös palkitsee vaivan.
Molemmat: Tämän näyttelyn lopputulos oli vielä hienompi kuin odotimme! Vaikka jo pelkkä tekeminenkin oli mukavaa, oli lopputulos vielä kirsikka kakun päälle.
—
Miten yleisö on ottanut näyttelyn vastaan?
Riina: Näyttelyä kysellään päivittäin, eli tieto siitä on tavoittanut ainakin alan harrastajat hyvin, vaikka kokoontumisrajoitusten vuoksi esimerkiksi avajaisia ei voitu pitää. Näyttely on esillä koko kesän eli sen ehtii vielä nähdä 29.8. asti. Ajankohdan siirtyminen kesälle ei välttämättä ollutkaan niin huono juttu, sillä museossa on käyty nyt kesällä paljon. Erityisesti lapsiperheitä on kesäisin liikkeellä.
Heikki: On hienoa, että sellaisetkin henkilöt, jotka eivät radiotekniikan alaa ja radioamatööritoimintaa tunne, saavat museossa tuntumaa aiheeseen. Tämä ajatus oli myös taustalla näyttelyä tehdessä, eli se suunniteltiin erilaiset yleisöt huomioiden.
Riina: Niinpä. Meillä käy monenlaisia kävijöitä ja moni osaa päätellä teknisistä esineistä paljon, mutta toisille ne eivät sano mitään. Silti näitä radioharrastajien rakentelemia laitteita voi ihastella monenlainen katsoja, oli sitten ummikko tai asiantuntija.
Kuvassa Heikin rakentama lähetin-vastaanotin, kutsumanimeltään Yksisarvinen. Kuva: Tekniikan museo
Molemmat: Ne ovat jännän näköisiä ja esteettisiä esineitä! On kiinnostavaa kurkistaa laitteiden sisään ja ne onkin sommiteltu esille tätä ajatellen.
Riina: Vielä on pakko nostaa esille myös Memman kokoama valokuvakaruselli, joka ei niinkään kerro laitteiden rakentelusta, vaan harrastamisen sosiaalisesta puolesta. Kuvat täydentävät hyvin näyttelykokonaisuutta ja valottavat sitä, miten yhteisöllistä toiminta on.
Heikki: Kyllä, ja siihenhän se harrastuskin perustuu – pidetään yhteyttä muihin!
Kiitos haastattelusta Heikki ja Riina!
—
Kipinästä se alkoi – 100 vuotta suomalaista radioamatöörirakentelua -näyttely on nähtävissä Tekniikan museolla 29.8.2021 asti. Museo on auki ke-to 11.00 – 20.00, pe-su 11.00 – 17.00. Torstaisin vapaa pääsy, tervetuloa!
—
Haastattelijana toimi:
Reetta Nykänen
Vuorovaikutussuunnittelija, Koesorvaamo-hanke
