Vielä 1900-luvun alussa Vuoksessa oli 18 pääosin luonnontilaista koskea. 1900-luvun kuluessa neljä suurinta koskea eli Imatrankoski, Tainionkoski, Ensonkoski ja Rouhialankoski valjastettiin voimalakäyttöön. Nykyisin sekä Enson (Svetogorskin) ja Rouhialan vesivoimalat että kaikki Vuoksen vapaat kosket ovat Venäjän puolelle rajaa.
Ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran -Kalevala, kolmas runo
Vuoksi syntyi valtavassa luonnonmullistuksessa noin 3700 eaa Saimaan vesien puhkaistessa reitin ensimmäisen Salpausselän läpi ja muodostaessa laskujoen Laatokkaan. Nykyään Vuoksi on noin 150 km pitkä, mutta Suomen puolella rajaa siitä on vain 13 km Imatran kaupungissa Etelä-Karjalassa. Vuoksen murtumalaakso Salpausselän läpi on pituudeltaan 23 km, jolla matkalla Vuoksi menettää 64 metriä 73 metrin pudotuskorkeudestaan.
Vielä 1900-luvun alussa Vuoksessa oli 18 pääosin luonnontilaista koskea. 1900-luvun kuluessa neljä suurinta koskea eli Imatrankoski, Tainionkoski, Ensonkoski ja Rouhialankoski valjastettiin voimalakäyttöön. Nykyisin sekä Enson (Svetogorskin) ja Rouhialan vesivoimalat että kaikki Vuoksen vapaat kosket ovat Venäjän puolelle rajaa.
Imatrankoski on Suomen vanhimpia matkailunähtävyyksiä. Vuoksi houkutteli paitsi kosken ihmettelijöitä, myös kalastajia. Imatrankosken varsinainen matkailuhistoria alkoi, kun Venäjän keisarinna Katariina Suuri kävi ihailemassa koskea kesällä 1772. Nähtävyysalue rajattiin kruunun puistoksi ja kosken länsirannalle perustettiin majatalo 1840-luvulla. Matkailijamäärien kasvaessa paikalle rakennettiin kaksikin eri hotellirakennusta. Niiden tuhouduttua tulipaloissa 1900-luvun alussa, valmistui nykyisinkin maisemaa hallitseva Valtionhotelli kosken länsirannalle vuonna 1903.
Jo Valtionhotellia edeltäneeseen Hotel Cascadeen asennettiin sähkövalot vuonna 1893. Samana vuonna valmistui myös silta kosken yli. Koskeen suunniteltiin aluksi jopa vedenalaisia lamppuja, mutta lopulta kosken valaisuun asennettiin kaksi voimakasta valonheitintä. Hotellin ja kosken lamppuihin saatiin aluksi virtaa lokomobiilista, ja sitten koskeen asennetusta pienestä voimalaitoksesta, jonka vuoden 1899 tulva kuitenkin vei. Vuonna 1907 valmistuneesta uudesta voimalaitoksesta saatiin virtaa paitsi Valtionhotellin, myös lähiympäristön valaisemiseen.
Vuoksea mitattiin ja kartoitettiin jo 1800-luvun lopulla. Työn taustalla olivat osittain voimataloudelliset näkökulmat, ja keskustelu Vuoksen koskien hyödyntämisestä kävi 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Suomen senaatissa kuumana. Vuoksen yläjuoksun voimakas teollistuminen oli alkanut jo 1800-luvun lopulla, ja kun Imatralle rakennettiin rautatie 1890-luvulla, teollistumisuutta alettiin kehittää kiihtyvää tahtia. Erityisesti paperiteollisuudelle riitti Saimaan rannoilta raaka-ainetta, ja energiaa tarvittiin myös rautatien ja kotitalouksien sähköistämiseen.
Vesivoiman hyödyntäminen ulottui toki jo paljon kauemmas historiaan, sillä myllyt ja sahat saivat käymisvoimansa Vuoksen koskista ainakin 1700-luvulta lähtien. Mahdollisuus rakentaa koskiin oli kuitenkin hyvin tarkasti valvottua ja säädeltyä aina 1860-luvulle saakka, sillä joet olivat liikkumiselle tärkeitä valtaväyliä, ja mahdollisuudet tukinuittoon ja kalastamiseen haluttiin turvata. Koskien omistuskysymykset rajoittivat rakentamista vielä myöhemminkin, sillä keskiajalta periytyvän lain mukaan se, joka omisti ympäröivät maat, omisti myös vedet. Useimmat kosket olivatkin kylien yhteisomistuksessa, ja rakennushalukkaiden täytyi lunastaa koskioikeudet maanomistajilta yksitellen. Imatralla koskiosuuksien myynti toi koskien ympäristön talonpojille huomattavia määriä rahaa. Senaatissa venäläisomisteisten firmojen ehdotuksia koskien hyödyntämiseen kuitenkin karsastettiin, vaikka Suomen suuriruhtinaskunta osa Venäjää olikin.
Ehkä mielikuvituksellisimman suunnitelman Vuoksen valjastamiseksi esitti senaatille taiteilija Sigurd Wettenhovi-Aspa, joka on nykyisin ehkä tunnetuin fantastisista muinaistieteellisistä sanaetymologioistaan ja -teorioistaan. Suomessa Wettenhovi-Aspalle naureskeltiin julkisuudessa, mutta ulkomailla hän sai useampiakin liikemiehiä kiinnostumaan suunnitelmastaan, jota käsiteltiin senaatissa 1910-luvulla eri muodoissaan useita kertoja. Ajatuksena oli kaivaa Saimaan vesille uusi kanava, joka olisi purkautunut Kuurmanpohjassa Jääsken kunnassa 60 metrin putoukseksi. Matkan varrella olevat laaksot kanava olisi ylittänyt kahta 300 metrin mittaista akveduktia pitkin. Suunnitelmissa Kuurmanpohja olisi ollut silloisen maailman suurin voimalaitos, joka olisi 20 turbiinin voimin tuottanut energiaa sekä Pietarin että Viipurin tarpeisiin. Vasta 1. maailmansota hautasi lopullisesti Kuurmanpohjan suunnitelmat.
Paitsi koskien omistuskysymykset ja valtiovallan uskonpuute, vesivoiman valjastamista teollisuuden käyttöön hidastivat myös sähkön kaukosiirtoon liittyvät tekniset ongelmat. Pitkään teollisuuslaitosten oli sijoituttava aivan voimanlähteensä viereen. 1800-1900 -lukujen taitteessa tekniset edellytykset sähkö kaukosiirtoon alkoivat täyttyä. Jännitettä suurentamalla tekninen hyötysuhde paran, ja voimansiirrosta tuli taloudellisempaa. Myös tulvankestävien patorakenteiden valmistaminen helpottui kovasti, kun betonivalutekniikka kehittyi.
Suomen itsenäistyttyä ja maailmansodan päätyttyä Imatran kosken patoamisesta tuli kansallinen projekti. Luonnonsuojelupiirit olivat vielä pienet, eikä niiden vähäisen vastustuksen lisäksi voimalaitoshankkeeseen kohdistunut juurikaan soraääniä. Padon rakennustyöt aloitettiin vuonna 1922, ja itse voimalaitos valmistui 1929. Kosken uskottiin säilyttävän asemansa matkailunähtävyytenä edelleen, ja puutavaran uitto Saimaalta Enson tehtaille hoidettiin erikseen rakennettua uittokourua pitkin.
Osa Vuoksen vedestä juoksutettiin patoluukkujen kautta vielä pitkään, sillä koko Vuoksen 600m3/s voima kyettiin hyödyntämään vasta voimalaitoksen kuudennen koneiston myötä 1930-luvulla. Silloin Vuoksen aluetta pidettiin koko Suomen teollisuuden veturina, kunnes 2. maailmansodan jälkeen suurin osa Vuoksesta ja Enson (Svetogorskin) ja Rouhialan vesivoimalat jäivät Venäjän puolelle. Imatran voimalaitos on nykyisinkin Suomen suurin vesivoimala. Sen teho on 192 MW ja putouskorkeus 24 metriä.
Koskien patoaminen muutti Imatran maisemaa huomattavasti. Vuoksen vanhan uoman ja uuden voimalaitoskanavan väliin jäi saari, jonka aluetta kutsutaan nykyisin Muinaisuoman puistoksi. Vuoksen uoma leveni jättäen veden alle osia rannan rakenteista ja kokonaisia saaria.
Kokonaan katosi myös Imatrankoskesta yläjuoksulle sijainnut Linnankoski, jonka kupeessa oli toiminut 1700-luvulla mylly, 1800-luvun alussa sahalaitos ja 1900-luvun alussa lyhyen aikaa pieni vesivoimalaitos ja karbiditehdas. Linnankosken vesivoimala ehti vielä tuottaa sähköä patorakennustyömaalle, ennen kuin se purettiin suurempien voimalaitossuunnitelmien alta. Veden alla on säilynyt tehtaan siipipadon ja turbiinikammioiden osia, jotka ovat nykyisinkin nähtävissä virkistyssukelluskohteena.
Myös Vuoksen yläjuoksulla sijaitsevaan Tainionkoskeen haviteltiin vesivoimaa. Kosken toista rantaa piti kuitenkin hallussaan Neitsytniemen kartanon isäntä Edvard von Nottbeck, vastusti kalavesiensä pilaamista ja haastoi vastarannalla toimineen Tornator oy:n oikeuteen asti. Pitkien oikeusprosessien jälkeen Tainionkoskelle rakennettiin poikkipato, joka antoi voimaa Tornatorin sittemmin ostaneen Enso-Gutzeitin tehtaille. Fortum, entinen Imatran voima, osti Tainionkosken voimalan 1983, ja se on edelleen toiminnassa.
Imatrankoski on säilynyt matkailunähtävyytenä, vaikka Fortumin patorakennuksen korjaustyöt ovatkin vähentäneet suosittujen koskinäytösten määrää viime vuosina. Myös kalastus Vuoksessa jatkuu, ja Tainionkosken voimalan kiertävää, virkistysveneilyn mahdollistavaa kanavaakin on Imatralla suunniteltu. Kaikkiaan Vuoksen vanhan uoman molemmin puolin sijaitsevissa puistoissa ovat näkyvissä historian moninaiset kerrokset: Vuoksen kallioon uurtamat hiidenkirnut, matkailijoiden 1800-luvulla kaivertamat muistokirjoitukset, huvimajat ja padon eri vaiheisiin liittyvät rakenteen jäännökset.
Itse muistan jo lapsena seikkailleeni Kruunupuiston jännittävässä maastossa, ja ihailleeni näytöksissä hurjana kuohunutta koskea. Tämän blogikirjoituksen laatimisen tuottama sukellus Vuoksen ja sen voimalaitosten historiaan on tuonut tutun paikan historiaan aivan uutta syvyyttä.
Jenni
Tämä kirjoituksen lähteitä ja lisätietoja
Korjonen-Kukkapuro Kristiina. Voimaa Vuoksesta. Tekniikan Waiheita 3/2007.
Köngäs, Ulrika. Imatra, Vuoksen ranta-alueiden historiallisen ajan muinaisjäännösinventointi 27.9.–8.10.2010.
Myllyntaus, Simo. Tulevaisuus syntyy visioista. Vuoksen kosket vuosisadan vaihteen sähköistyssuunnitelmissa. Tekniikan Waiheita 2/2001.
Tekniikan ja teollisuuden jälkiä on blogisarja, jossa Tekniikan museon väki tarkastelee menneen tekniikan ja teollisuuden jättämiä jälkiä erilaisissa ympäristöissä. Tämä on blogisarjan ensimmäinen osa. Sarja päivittyy harvakseltaan: löydät jatkossa kaikki julkaistut osat blogista tagilla Tekniikan ja teollisuuden jälkiä.
