lehdistö - tiedotteet - Vodaa Stadiin

Tekniikan museo ja Helsingin Vesi
Tiedote 12.5.2009

Tekniikan museon uudessa erikoisnäyttelyssä Vodaa Stadiin – Helsingin vesihuollon historiaa kurkistetaan suurelle yleisölle tuntemattomien vedenpuhdistuslaitosten ja maanalaisten vesijohtoverkostojen maailmaan. Näyttely pääkaupungin vedenpuhdistuksen yli 130-vuotiaasta historiasta avataan tiistaina 12. toukokuuta ja se jatkuu vuoden 2010 loppuun asti.

Helsinki on ollut Suomen vesihuollon kehityksen veturi. Maan ensimmäinen vesilaitos perustettiin Helsingin Vanhankaupunginlahdelle vuonna 1876. Vesilaitosta pidettiin paitsi keinona torjua tulipaloja, myös sijoituksena kaupunkilaisten hyvinvointiin ja terveyteen. Puhdas vesi sammutti janon ja taltutti kulkutaudit. Juokseva vesi helpotti etenkin naisten elämää kotien työjuhtana. Vettä ei enää tarvinnut kantaa kaivosta.

Tänä päivänä pääkaupungin vesihuolto lepää maan suurimman vedenpuhdistuslaitoksen varassa. Pitkäkoskella ja Vanhassakaupungissa sijaitsevat laitokset ovat äärimmäisen moderneja ja tehokkaita laitoksia, jotka toimittavat puhdasta vettä joka päivä lähes miljoonalle pääkaupunkiseudun asukkaalle.

Puhtaasta vedestä on tullut itsestäänselvyys, mutta silti moni helsinkiläinen ei tiedä, mistä vesi kotihanaan tulee. Vodaa Stadiin -näyttelyssä päästääkin kurkistamaan vedenpuhdistuslaitosten sisälle.

Näyttelykävijä pääsee seuraamaan veden matkaa Päijänteestä maailman pisintä kalliotunnelia pitkin Helsingin vedenpuhdistuslaitoksille ja sieltä eteenpäin koteihin. Näyttelyyn on koottu runsaasti esine-, kuva- ja filmiaarteita, hauskoja anekdootteja helsinkiläisten vedenkäytöstä sekä havainnollisia tarinoita vedenpuhdistusprosessista. Näyttelyn lisäksi museovieras voi tutustua kesäiseen Kuninkaankartanon saareen, jolla ensimmäinen vesilaitos aikoinaan sijaitsi.

Koti oli ennen naisen kuntosali
Ennen vesijohto- ja viemäriverkostoa tavalliset arkiaskareet vaativat lukemattomia askeleita ja kunnon hauista. Veden kantaminen sisään ja ulos sekä sen lämmittäminen olivat naisten töitä, joihin kului useita tunteja päivässä. Helsingin 32 000 asukasta olivat vielä 1870-luvulla täysin riippuvaisia eri puolilla kaupunkia olevista kaivoista. Kaivovettä käytettiin ruuanlaittoon, siivoukseen, eläinten juottamiseen ja pyykinpesuun.

Vesijohdot asennettiin ensimmäiseksi kaupungin uusiin kivitaloihin eli juoksevasta vedestä pääsivät nauttimaan aluksi suhteellisen varakkaat helsinkiläiset. Pitkään vesihanoista tuli vain kylmää vettä. Keskuslämmitys yleistyi 1920-luvulla, mikä mahdollisti lämpimän veden saannin suoraan hanasta.

Nykyajan perheenäidin elämä on varsin erilaista kuin 130 vuotta sitten eläneen kalliolaisen Matildan, joka ei ollut 176 ensimmäisen vesijohtoasiakkaan joukossa. Hän kantoi veden kaivosta pesuhuoneeseen, kuumensi veden padassa, liotti ja hakkasi vaatteet puhtaaksi kartulla, kärräsi pestyn pyykin merenrantaan huuhdottavaksi ja sieltä takaisin kuivumaan. Kyseessä oli nykynäkökulmasta jonkinlainen funktionaalinen treeni, kuntoiluun ei tarvinnut varata aikaa erikseen!

Vesi karkotti koleran
Puhdas juomavesi hääti kaupungista pois myös kulkutaudit. Helsingissä kärsittiin 1800-luvulla paitsi vesipulasta, myös kaivoveden pilaantumisesta, joka johtui asutuksen tiivistymisestä. Viemärijärjestelmän puuttuessa käymälä- ja muita likavesiä pääsi imeytymään maaperään ja kaivoihin. Saastuneen juomaveden käyttö aiheutti vatsatauteja, minkä lisäksi vaarana oli kulkutautien leviäminen. Vuoden 1853 koleraepidemiassa kuoli yli 600 kaupunkilaista.

Juokseva vesi käänsi kuolleisuuden muutamassa vuodessa jyrkkään laskuun. Tohtori L. W. Fagerlund totesi vuonna 1897, että kun vuosina 1874–1877 Helsingissä kuoli 28–29 asukasta tuhatta kaupunkilaista kohti, oli vastaava luku vuosina 1878–1880 vain 21–23.

Vesijohtovettä kohtaan tunnettiin kuitenkin tervettä epäluuloa. Sitä ei aluksi kelpuutettu mielellään kahvivedeksi eikä kotikaljan valmistukseen. Myöhemmin veden esteettisiin ominaisuuksiin – hajuun, makuun ja kirkkauteen – alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota. Helsingin Vedessä toimi 1970-luvulle asti koulutuksen saaneita vedenmaistajarouvia, joiden elämää säätelivät tiukat säännöt: jotta työkunto ei olisi huonontunut, maistaja ei saanut syödä edes valkosipulia!

Maanalaiset vesijohdot ja majesteettiset vesitornit
Näkymättömissä, noin parin metrin syvyydessä katujen alla risteilee kaupungin vesijohtoverkosto, jonka pituus on noin 1200 kilometriä eli reippaasti yli matka Suomen päästä päähän. Tästä noin 150 kilometriä on päävesijohtoja, jotka johtavat vettä vesitorneihin ja suuriin kulutuskeskuksiin. Päävesijohdot ovat valtavia putkia, joiden halkaisijat ovat yli metrin ja jotka sijaitsevat 30–80 metrin syvyydessä kalliotunneleissa.

Vodaa Stadiin -näyttelyssä tutustutaan näihin maanalaisiin verkostoihin ja luodaan katse myös ylöspäin kohti Helsingin vesitorneja. Näiden uljaiden ilmestysten tehtävänä on varastoida vettä kulutushuippuja varten, jotta vettä riittää kaikille kaupunkilaisille vuorokauden jokaisena hetkenä. Ne myös ylläpitävät tasaista veden painetta.

Nykyisin Helsingissä on käytössä neljä vesitornia: Myllypurossa, Roihuvuoressa ja kaksi vesitornia Ilmalassa. Tutuimmat vesitorneista ovat Linnanmäen huvipuiston kupeessa sijaitsevat Alppilan vesisäiliöt, joiden ensimmäinen osa rakennettiin jo vuonna 1876. Vesitornit eivät toimi enää vesisäiliöinä.

Tekniikan museo on toteuttanut näyttelyn yhteistyössä Helsingin Veden kanssa.

Lisätietoja:
• Museonjohtaja Marjo Mikkola, puh. (09) 7288 4424, marjo.mikkola[at]tekniikanmuseo.fi
• Vedenpuhdistusyksikön johtaja Veli-Pekka Vuorilehto, Helsingin Vesi, puh. 09 310 33291, veli-pekka.vuorilehto[at]hel.fi
Lehdistökuvat:
Tiedottaja Riina Linna, puh (09) 7288 4422, riina.linna[at]tekniikanmuseo.fi